25.1. Oppimisympäristöjen tulevaisuudesta

Teknologiayhteiskunnan tulevaisuutta tarkastellessa voidaan todeta sen olevan epävarma, moninainen ja tulkinnanvarainen (Bates 2015). Odottamaton kehityskulku johtuu osittain siitä, että teknologia uudistuu ja muuttuu hurjaa vauhtia. Kasvatuslaitos tulee luonnollisesti teknologisen kehityksen perässä. Koulutusjärjestelmän muutos nykymaailman tarpeita vastaavaksi vaatii perusteellisia uudistuksia. Koulutukselle suuntautuu kasvava paine työnantajilta, työmaailmasta, päättäjiltä sekä itse oppilailta: oppilaat täytyy valmistaa tulevaisuutta varten tarvittavilla tiedoilla ja taidoilla. 

Teknologiayhteiskunnassa tällaisia 2000-luvun taitoja ovat tieto-ja viestintätaitojen lisäksi muun muassa elinikäisen oppimisen taidot, interpesoonalliset kommunikaatiotaidot, älylliset taidot (esim. kriittinen ajattelu, ongelmanratkaisu ja luovuus), yhteistyötaidot sekä joustavuus (Bates 2015). Harjun (2014) mukaan opetussuunnitelmassa ei kuitenkaan ole kuvauksia siitä, millä konkreettisilla keinoilla näitä taitoja voitaisiin opettaa eri oppiaineissa. Tämä saattaa johtaa tilanteeseen, jossa taitotavoitteet eivät toteudu. 

Harjun (2014) mukaan 2000-luvun taitoja tukeva opetus edellyttää opettajien yhteistoimintaa, tukea koulun johdolta sekä opetushenkilökunnan mahdollisuutta kehittää ammatillista osaamistaan. Opetukselle täytyy antaa aina sellaiset tavoitteet, jotka palvelevat tietoyhteiskunnassa pärjäämistä. Bates (2015) antaakin tästä vastakkaisen esimerkin: viimeaikainen oppilasryhmien koon kasvu on kiinnittänyt huomion informaation välittämiseen eikä kyseenalaistamisen, ideoinnin, eri näkökulmien pohtimisen ja kriittisen ajattelun tukemiseen, vaikka juuri nämä olisivat hyvin tärkeitä taitoja opettaa. 

Myös opetusmetodien pitäisi auttaa kehittämään ja hyödyntämään erityistaitoja, jotka palvelevat tiedon kehitystä ja leviämistä sekä valmistavat opiskelijoita työskentelemään tietoyhteiskunnassa (Bates 2015). Harjun (2014) mukaan tieto- ja viestintätekniikka tarjoaa merkittävän työkalun tulevaisuuden taitojen edistämisessä, sillä se tarjoaa monenlaisia työtapoja opetukseen. Päättäjiltä vaaditaan laajaa taustatyötä erilaisten teknologioiden arvon määrittelyssä (Bates 2015): millä tavoin ja missä tilanteessa nämä teknologiat ovat hyödyllisiä käyttää? Järjestys on väärä, mikäli ensin hankitaan iso kasa laitteistoa, ja sitten vasta aletaan pohtia niiden käyttötarkoitusta tai soveltuvuutta opetukseen.

Haasteena on, että digitalisaation toteuttamisessa tarvittava osaaminen ja työvälineet vaativat jatkuvaa päivittämistä. Opettajilta vaaditaan tällöin paljon muuntautumiskykyä sekä halua ja kykyä oppia uutta. Jotta opettaja voi toimia tieto- ja viestintätaitojen välittäjänä ja ohjaajana, hänen täytyy olla valmis päivittämään jatkuvasti osaamistaan ja tietouttaan teknologisen kehityksen mukana. Myös opettajien täytyy opetusteknologiaa käyttäessä aina selvittää itselleen, mitä välineen kautta yritetään saavuttaa ja miten se istuu opetuksen tavoitteisiin (Bates 2015). Esimerkiksi digitaalinen älytaulu ei tuo lisäarvoa opetukseen, mikäli sitä käytetään perinteisen liitutaulun lailla. Käytetty väline ei siis muuta sitä, mistä oppimisessa on pohjimmiltaan kysymys.

Opettajien tulisi siis olla aina tietoisia teknologiavälineen haasteista ja hyödyistä sekä sen suhteesta oppilaidensa oppimistapoihin ja -tavoitteisiin (Bates 2015). Joskus opetuskäyttöön kehitetään puolivalmiita järjestelmiä, jotka vievät teknisten ongelmien myötä tunneista paljon aikaa säätämiseen ja säheltämiseen. Opettajilla täytyy siis olla taito arvioida teknologisia välineitä sekä niiden pedagogista soveltuvuutta. Teknologia tarjoaa lukemattomia mahdollisuuksia oppimiseen, mutta lähtökohtaisesti kaikki, mitä tehdään digilaitteiden avulla, ei ole arvokkaampaa.

Keskustelu digitalisaatiosta on vahvasti polarisoitunut. Jokaisella on oma käsityksensä siitä, millaista opetuksen pitäisi olla ja mistä ei ainakaan saisi luopua. Tässä keskustelussa digitalisaatio ja vanhat perinteet asetetaan usein vastakkain, vaikka ne voisivat elää rinnakkain. Uskomme, että tämä on murrosvaiheen ilmiö: uudet ratkaisut tuntuvat muutaman vuoden päästä siltä, kuin niitä oltaisiin käytetty aina.

Lähteet: 

Bates, T. 2015. Teaching in Digital Age. Guidelines for designing teaching and learning. 

Harju, V. 2014. Tulevaisuuden taidot oppimisen lähtökohtana. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.), Rajaton luokkahuone. Jyväskylä: PS-kustannus.